Meillä on kummallinen villitys johon kuuluu itseensä piirtely. Tussilla. En siis hirveästi välitä vaikka kukaan ei niitä enää meille toisikaan, ainakaan noin viiteen vuoteen. Onneksi tapetit on saaneet olla rauhassa viimeisen vuoden. Nyt on siis siirrytty body-paintinkiin, näin kauniisti ilmaistuna. Aadalla on raitoja vatsassa, leukaperissä, käsistä puhumattakaan ja sininen napa. Sitten se eräänä aamuna tuli eteeni vessassa ja laittoi kämmenet levälleen sormet kouristuneena ja sanoo olevansa tiikeri. Osasipa irvistääkin vielä. Olis kaiketi pitänyt pelätä, mutta kyllä mua enemmänkin nauratti. Yritän piilottaa kaikki tussit mutta löytävät aina jostakin lisää. Keskusteluja on turha enää käydä. Ne vain tuntuu villitsevän. Yritänkin ohjata tytöt kehittävimpien ja vähemmän sotkuisten harrastusten pariin.

     Talvi tuli ja näyttää nyt todelliset kyntensä, etten sanoisi. Pakkasta on siis 30 astetta ja aurinko möllöttää taivaalla. Siis petollisen kaunis ilma. Ei juurikaan tule ulkoiltua nyt lasten kanssa ja sisällä on sen mukainen kaaos. Koko ajan pitäsi keksiä jotakin mielenkiintoista tekemistä tai laittaa video pyörimään. Hetkeksi kun herpaantuu niin koko alakerta on mullinmallin, eikä siihen tarvita kuin kaksi tyttölasta. Kaikenlisäksi Aadalla on vielä antibiottikuuri, mutta toipilaanahan jaksaa. Niin, pitkittynyt yskiminen vei meidät lopulta lääkäriin kun yskänlääkekin loppui. Yrittäkääpä muuten antaa parivuotiaalle lapselle jotakin reseptitöntä yskänlääkettä, siis esim vaikka Toclase S:ää tai Resilaria. Ei muuten ota toista kertaa, jos edes kerran saa nielaisemaan. Ja kun on kerran onnistunut "huijaamaan" niin ei sitten kohta ota mitään lääkettä ilman taistelua.

    Olen yrittänyt käyttää nämä pakkaspäivät jotenkin hyödyksi. Eilen leivottiin pullaa ja porkkanaleipäsiä sekä siivottiin tyttöjen huoneet. Aamulla kun kävin katsomassa niin ei enää siltä näyttänyt. Pääasia kuitenkin lienee että on edes siivottu. Nythän siellä on siis vain lelut levällään. Jotenkin musta tuntuu että niin kuuluu ollakin. Miten sitä nyt voisikaan käydä illalla peittelemässä lapsoset ja toivottamassa hyvät yöt, jos legopalikka ei olis piilossa siellä nukenvaatteiden alla ja osuisi just sopivasti kantapäähän niin että vedet tirahtaa silmiin ja tekis mieli uhata polttaa kaikki lelut heti? Tai että joutuu ensin raivaamaan kaikki pehmolelut, tuolit, päiväpeitot ja kaiken muunkin huoneen irtaimiston edestään että pääsee edes lapsen sängyn luo peittelemään. Ja tietenkin tähän visioon kuuluu se että lapsi odottaa siellä sängyssä malttamattomana että mikä siinä nyt kestää eikä tee elettäkään auttaakseen. Mutta sehän on sitä vanhemmuutta ja niin kasvattavaa... Se vain harvoin just sillä hetkellä tuntuu siltä. Yritän kuitenkin lohduttautua sillä että en ole ainoa jolla on näitä kokemuksia.

     Serkkutyttö on tulossa meille viikonlopuksi. Etenkin Iina odottelee malttamattomana, sillä menee vain vähän sekaisin tämä kummitäti ja -setä käsite. Siis sukupuolesta riippumatta kaikki muut on setiä, paitsi siskoni joka on siis täti joka inhoaa sitä että sanotaan tädiksi. Että silleen..